Jussi Parikka Instituutin MADE BY -haastattelusarjassa taiteilijat, suunnittelijat ja tekijät kertovat omin sanoin prosessista, jonka aikana ideasta työstetään konkreettinen lopputulos.
Jussi Parikka on teknologisen kulttuurin ja estetiikan professori ja toinen instituutin TALK SOCIETY -tapahtuman keskustelijoista. Lue lisää 11.2. järjestettävästä keskustelutilaisuudesta täältä
Olen mediateoreetikko ja kirjoitan digitaalisesta kulttuurista, sen historiasta, politiikasta ja estetiikasta. Olen kiinnostunut siitä, miten ja miksi mediateknologiat muokkaavat modernia maailmaamme, mutta myös “uusmedioista” osana pidempää mediahistoriaa, jopa media-arkeologiaa.
Minua kiehtoo ajatus arkistojen muutoksesta median teknologisen murroksen myötä. Tiedon säilytys ja arkistoitavuus sekä kulttuuriperintöä vaalivien instituutioiden luonne muuttuvat tietoyhteiskunnassa. Mediateknologian kulttuuriperintöön liittyvät kysymykset ovat paitsi käytännöllisiä myös filosofisia. Kuinka luoda uudenlaisia tapoja säilyttää menneisyyden läsnäolo ja muisto siitä, miten eri tavoin asiat voivat olla, vastoin uutuuden fetissin ylivaltaa?
Keskityn mielelläni erikoisiin ja outoihin ideoihin, epätavallisuuteen ja poikkeavuuteen - tietokoneviruksiin enkä Piilaakson menestystarinoihin, tai digitaalisuuden heikkoon kohtaan, elektroniseen jätteeseen, epärealististen digitaalitalouden diskurssien sijasta. Uuden mediakulttuurin tutkiminen unohtamatta sen rikasta menneisyyttä ja kuinka se ehdollistaa uutena pitämämme asioita on media-arkeologian ominta aluetta.
Tulevan kirjani A Geology of Media keskeisiä ajatuksia on muistuttaa mediateknologioiden geologisista raaka-aineista ja jätekuormasta. Olen erittäin huolestunut jäte- ja energiakysymyksistä. Eräs toinen kirjani tutkii suomalaista media- ja äänitaiteen pioneeria Erkki Kurenniemeä. Eräänlaisen arkistointimanian ajamana hän on tallentanut suuren osan elämäänsä äänitteisiin, videoihin ja kirjallisiin dokumentteihin.
Työni kohtaa vastakaikua monissa nykytaidekeskusteluissa varsinkin mediataiteen alalla. Olen iloinen, kun kuulen taiteilijan inspiroituneen teksteistäni. Parasta palautetta on työni toimiminen laukaisimena tai katalysaattorina.
Tutkimustyö ja luova prosessi vaativat ajankäytön hallintaa: ideoiden ruokkimista, niiden kasvun mahdollistamista ja jakamista. Ajattelu vaatii myös ystäviä, tukea ja instituutioita, jotka tunnistavat työn arvon. Uskonkin lujasti maksuttomaan koulutukseen ja yliopistoihin, jotka kasvattavat kriittisiä ajattelijoita. Kulttuurihistorioitsijana olen saanut upean mahdollisuuden työskennellä käytännönläheisiä opintoja tekevien opiskelijoiden kanssa Winchester School of Artissa. Sellainen henkinen ilmapiiri, jossa luova työskentelyote kohtaa teorian, voi mahdollistaa hienojen asioiden syntymisen.
Suomella on kaikki mahdollisuudet kehittyä kriittisen mediateorian alalla. Koulutusjärjestelmämme ja digitaalinen tietotaitomme ovat maailmankuuluja, joten miksi emme yhdistäisi näitä kahta? Tärkeää on osallistua nykyaikaisiin kansainvälisiin keskusteluihin digitaalisuudesta ja sen tulevaisuudesta ideoin, jotka ovat sekä kriittisiä että rakentavia.
Haaveeni on voida jatkaa työskentelyä sellaisten ihmisten kanssa, jotka saavat työstäni irti jotain myönteistä ja jotka myös inspiroivat minua. Haaveilen myös hienoista luovista tiloista ja ajatteluun varatusta ajasta, josta on tulossa harvinaista luksusta tutkijoille, jotka ehtivät keskittyvät yhä vähemmän tiettyihin tutkimushankkeisiin. Haluaisin myös matkustaa vähemmän. Filosofi Gilles Deleuzen sanoin: nomadius ei välttämättä tarkoita fyysistä matkustamista, vaan liikkuminen voi olla myös päänsisäistä.