Mobius on Suomen Lontoon instituutin ja Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin järjestämä hanke, joka edistää taidealan ja muistiorganisaatioiden ammattilaisten liikkuvuutta. Instituutin uudessa juttusarjassa liikkujat vertailevat lähtö- ja kohdekaupungin erilaisia olosuhteita ja käytäntöjä.

Instituutti haastatteli Mobius-ohjelmaan osallistuvaa, Tate Britannian apulaiskuraattorina työskentelevää Inga Frasieria hänen ajatuksistaan ohjelmasta, taiteesta ja liikkuvuudesta.

K: Miksi hankkeet, kuten Mobius, ovat mielestäsi tärkeitä?

V: Olen mukana kuraattoritiimissä, joka huolehtii modernin brittitaiteen hankinnoista, kokoelmatutkimuksesta ja näyttelyistä. Viimeisimmäksi olen työskennellyt Chris Stephensin (Modern British Artin johtava kuuraattori ja näyttelypäällikkö) ja Penelope Curtisin (Tate Britanin johtaja) kanssa kuvanveistäjä Barbara Hepworthin töihin perustuvan suuren retrospektiivisen näyttelyn parissa. Suomessa työskentelen Ateneumissa ja keskityn tutkimaan Suomen kansallisgallerian brittiläisten taideteosten omistajuutta. Sen ymmärtäminen miten nämä työt hankittiin auttaa ymmärtämään taiteilijoiden, välittäjien, galleristien ja akateemikoiden välisiä suhteita 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Brittiläistä taidetta tarkastellaan siis ulkopuolelta eikä niinkään maan sisäisten tapahtumien kannalta. Hankkeet, kuten Mobius, ovat todella tärkeitä, koska ne helpottavat tällaisia näkökulman muutoksia.

K: Olet kiinnostunut tutkimaan brittiläisen taiteen vaikutusta Suomeen – onko brittiläisen taiteen vastaanottamisessa eroja eri maiden ja Britannian välillä? Miten kuvailisit näitä eroja?

V: Brittiläiset taiteilijat ja taide saavat väistämättä enemmän huomiota Englannissa. Ulkomailla huomion määrä vaihtelee todella paljon. Modernilla aikakaudella tietyt taiteilijat kiinnostuivat Euroopan kehityksestä. Esimerkiksi Barbara Hepworth ja Ben Nicholson matkustivat usein Ranskaan 1930-luvulla ja tapasivat taiteilijoita kuten Piet Mondrianin, Georges Braquen ja Alexander Calderin. Brittiläiset taiteilijat liittyivät kansainvälisiin ryhmiin, jotka olivat omistautuneita ’abstraktin’ taiteen, kuten ’Abstraction-Créationin’, edistämiselle. Brittiläisten taiteilijoiden työt pääsivät tätä kautta yhteisiin julkaisuihin ja näyttelyihin ja tavoittivat laajemman yleisön. Vastakohtaisesti taas toiset brittiläisen modernin liikkeen taiteilijat, kuten Vanessa Baell ja Duncan Grant ovat tunnettuja Englannissa, mutta eivät niinkään muualla. Eurooppaan lähteneet taiteilijat Hepworth ja Nicholson saivat vaikutteita mantereelta, kuten konstruktivismista, kun taas Bell ja Grant tunnetaan erityisesti englantilaisesta estetiikasta.

K: Onko suomalaisissa kokoelmissa joitain tiettyjä brittiläisiä taiteilijoita, joita haluaisit tutkia enemmän?

V: Suomen Kansalliskokoelmissa on useita brittiläisiä vedoksia, maalauksia ja veistoksia hyvin erityyppisiltä taiteilijoilta kuten William Strangilta, William Nicholsonilta, Roger Frylta, Duncan Grantilta, Graham Sutherlandilta, Ben Nicholsonilta, Henry Moorelta, Francis Baconilta ja Victor Pasmorelta. Mukana on myös uudempia töitä David Hockneylta, Allen Jonesilta, Anthony Carolta, Ron Kitajilta, John Hoylandilta, Richard Lonilta, Tony Craggilta ja Richard Deaconilta. Joillain näillä taiteilijoilla on vahvempi julkinen kuva kuin toisilla, mutta haluan selvittää kuinka heidän töitään on hankittu ja esitelty suomalaisessa kontekstissa.

K: Eräs mielenkiinnon kohteesi on brittiläinen taide ulkomailla vuosina 1890-1945. Miksi tämä ajanjakso oli tärkeä nousevalle kansainväliselle taiteelle?

V: 1900-luku tarjosi etenevissä määrin mahdollisuuksia taiteilijoille ja akateemikoille matkustaa ja tätä seurannut ajatusten vaihto oli yksi moderniuden kulmakivistä. Tänä ajanjaksona syntyivät globaalit taidemarkkinat sellaisina kuin tunnemme ne nykyään. Liiketoimet taitelijoiden, välittäjien, keräilijöiden, säilyttäjien ja akateemikoiden välillä heijastuvat tuohon aikaan kerättyihin kansallisiin kokelmiin ja vaikuttavat ymmärrykseemme taiteesta yhä nykypäivänäkin.

K: Kun puhutaan taiteesta ulkomailla – joutuvatko taitelijat aina noudattamaan kansallisia stereotyyppejä esimerkiksi tulkitaanko brittiläinen taide aina brittiläisyyden kontekstissa Britannian ulkopuolella? Varjostaako taiteilijan kansallisuus heitä aina tällä tavalla?

V: Kansalliset stereotypiat voivat vaikuttaa siihen, kuinka taitelijan töitä tulkitaan ulkomailla, mutta ne ovat usein hieman erilaisia riippuen muuttuvasta sosiaalisesta, poliittisesta ja maantietellisestä kontekstista, missä ne muodostetaan ja niitä käytetään. En siis sanoisi, että taiteilijan kansallisuus ‘varjostaa’ heitä, koska kyseessä ei ole niin ytenäinen konsepti kuin ensinäkemältä ajattelisi. Tämän lisäksi taidemaailman nykyiset globaalit tuotanto-, näyttely- ja myyntiverkostot merkitsevät sitä, että kansallisillä ryhmittymillä, ainakin nykytaiteen osalta, ei ole yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin ennen. Voisikin olla järkevämpää puhua ‘paikallisista’ kuin ‘kansallisista’ ryhmistä.

K: Miten mielestäsi suomalainen taide otetaan vastaan Englannissa? Onko olemassa suomalaista taiteellista brändiä tällä hetkellä?

V: 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, henkilöt kuten Alvar Aalto olivat hyvin esillä yhteistyötä maalaajien, veistäjien, suunnittelijoiden ja arkkitehtien välillä luovien modernistien keskuudessa. Aallon luonnoksia tuotettiin uudelleen 1937 julkaistussa, Ben Nicholsonin, Naum gabon ja J.L. Martinin editoimassa, Circle: International Survey of Constructivist Artissa. Mesenaatit, kuten Maire Gullichsen, joka vietti paljon aikaa ulkomailla, myös edisti suomalaisen taiteen tunnettuvuutta laajalti. Nykyään, suomalaiset nykytaiteilijat kuten Visa Suonpää ja Patrik Söderlund jatkavat modernistisen perinnön käyttämistä, esimerkkinä heidän installaationsa Venetsiassa tänä vuonna. Heidän teoksensa käyttää Aallon paviljonkia lähtökohtana, josta käsin he tutkailevat tämän päivän teollisuutta ja moninaisuutta koskevia huolenaiheita niin Suomessa ja muuallakin.