Mika Ronkaisen dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä sai Iso-Britannian ensi-iltansa joulukuussa Nordic Film Festivalilla Lontoossa. Saimme tilaisuuden tavata ohjaajan elokuvafestivaaleilla ja keskustella suomalaisen dokumenttielokuvan suosiosta.
Laulu koti-ikävästä kuvaa isän ja pojan automatkaa Oulusta lapsuuden kotikulmille Göteborgiin. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja haikea roadmovie, jonka teemoina ovat ruotsinsuomalaisuus, koti-ikävä ja identiteetti. Tarinaa säestää ruotsinsuomalaisten artistien esittämä suomalainen tangomusiikki.
Marginaalista kohderyhmästä huolimatta dokumentti on otettu hyvin vastaan kansainvälisesti. Dokumentti on ollut teatterilevityksessä Suomessa, Ruotsissa ja Espanjassa, ja lisäksi sillä on ollut näytöksiä muun muassa Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.
– Elokuvan kieli on universaali. Kuvausprosessin aikana tajusin, että tämä on suuri tarina, jota ei ole vielä kerrottu, Ronkainen pohtii suosiota.
Dokumentti on voittanut muun muassa parhaan pohjoismaisen elokuvan palkinnon Göteborgin elokuvafestivaaleilla sekä parhaan elokuvan kategorian Tampereen elokuvafestivaaleilla. Tärkeimpänä saavutuksena ohjaaja pitää kuitenkin elokuvan päätähden, hänen hyvän ystävänsäKai Latvalehdon valitsemista vuoden ruotsinsuomalaiseksi.
– Taiteen ja kulttuurin avulla on mahdollisuus tehdä muutoksia. Tämä elokuva on muuttanut Kain elämän täysin. Toivon tietenkin, että tällä olisi vaikutusta laajemminkin - mutta muutoksia ei voi ennakoida.
Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat olleet nosteessa muutaman vuoden ajan. Kansainvälisesti suurimpina menestyksinä ovat olleet Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ohjaama Miesten vuoro (2009) ja vuonna 2012 julkaistu punk-dokumentti Kovasikajuttu.
Miksi suomalaiset dokumenttielokuvat ovat juuri nyt niin suosittuja?
– Uskon, että kaupalliset paineet eivät ole yhtä suuret kuin fiktiivisiä elokuvia tehdessä. Itse haluan tehdä elokuvia ensisijaisesti itselleni, ohjaaja miettii.