Instituutin uudessa MADE BY -haastattelusarjassa taiteilijat, tekijät ja toimijat kertovat omin sanoin prosessista, jonka aikana ideasta työstetään konkreettinen lopputulos.

Toisena vuorossa on kansainvälisesti tunnettu taiteilija Kaarina Kaikkonen. Lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä mukana ollut Kaikkonen on palkittu mm. Kuvataiteen valtionpalkinnolla 1989 ja Taiteen Suomi-palkinnolla 2001. Tällä hetkellä Kaikkosella on esillä kaksi teosta Fabricassa Brighton festivaaleilla Englannissa.

Taiteeni on häviävää. Istun tällä hetkellä työmaan lattialla keskellä 500 brightonista kerättyä paitaa. Paidat on saatu paikallisen yhteistyötahon järjestämän keräyksen kautta lahjoituksina. Installaatiota tehdessäni apunani on vapaaehtoisia avustajia; paikallisia taiteilijoita ja taiteen harrastajia, jotka ovat innokkaita auttamaan ja oppimaan siinä samalla. Monet tykkäävät olla mukana isoissa projekteissa. Teoksen purkamisen jälkeen materiaalit menevät kierrätykseen.

Idea uuteen työhön on usein vanhan työn synnyttämä. Vanhasta työstä voi ammentaa uuden idean siemenen, mutta se ei kuitenkaan muodosta pitkää ketjua, jossa olisi työnsä vankina.¬ Vanhat työt antavat usein näkökulman minkä kautta asioita pohtia. Taiteilijana koen olevani paikkasidonnainen. Uuden paikan näkeminen; sen historia ja tunnelma yhdessä sen kanssa mitä itse olen sillä hetkellä, omat ajatukset ja menneisyys, synnyttävät taideteoksen.

Idean työstäminen lähtee tekemällä kolmiulotteisen pienoismallin. Mallin kautta lähden pohtimaan työtä. Työprosessit tuottavat minulle hirveästi stressiä, pelkoa ja ahdistusta. Pelkään, että jokin menee vikaan tai että en osaa. Päällimmäisenä tunteena on myös huoli. Työ kuitenkin edistyessään luo varmuuden tunnetta.

Oma taiteeni antaa minulle onnistumisen kokemuksia. Tehdä teos, nähdä se valmistuneena ja tuntea kuinka se puhuttelee: teoksen sanoessa minulle, että tämmönen minä olen; kuuntele minua ja ota opiksesi. Se on mieletön seikkailu.

Jokainen teos kehittää minua taiteilijana, mutta on hyvin vaikea määritellä miten kehityn. Olen sellainen hullu seikkailija, joka haluaa kokeilla jotain sellaista mitä ei vielä osaa. En ole ikinä ajatellut etsiväni omaa tyyliä luoda taidetta, en ikinä. Omien rajojen testaaminen on paljon kiinnostavampaa. Toki kaikki mitä teen ei aina ole niin loistavaa, mutta ehdottomasti mielenkiintoista.

Teosteni kautta toivoisin ihmisten katsovansa elämäänsä: kohtaavan itsensä. Taide on väline, jonka kautta ihmiset voivat halutessaan tulkita elämää uudella tavalla. Toivoisin ihmisten katsovan teoksiani avoimin silmin, ilman ennakkoluuloja ja ajattelevan mitä ikinä ajattelevatkaan. En halua ohjata ihmisiä. Olen hyvin usein kohdannut, että ihmiset kokevat, ajattelevat ja tulkitsevat taideteosta hirvittävän eri tavoin. Varsinkin omiani. Elämä on matka siihen miten ihminen kehittyy ihmisenä. Ei millään konkreettisena kilometrimatkana vaan elämän kokemisen kertymisenä ja erilaisina kohtaamisina.

The Blue Route, Fabrica -galleriassa Brightonissa 6.4.-27.5.2013.


Fabrica
Brighton Festival
Kaarina Kaikkosen The Blue Route YouTubessa